Viime viikolla varmistui Kelly Slaterin täysin käsittämätön, jo kymmenes surffauksen maailmanmestaruus. Kelly on nyt sekä nuorin että vanhin tittelinhaltija ja käytännössä mies on dominoinut lajia jo käsittämättömät 18 vuotta. Lisäksi välissä oli vielä parin kauden tauko kilpailemisesta vuosituhannen vaihteessa.
Kelly oli ensimmäinen 20 pisteen saaja (2 parasta aaltoa pisteytetään, 10p/aalto on maksimi) ja tuohon on toistaiseksi pystynyt vain yksi mies hänen lisäkseen. 20-vuotiaana hän päätti olla tyytymättä keskinkertaisiin sijoituksiin ja nyt 38-vuotiaana herra jaksaa painaa, vaikka -varsin loogisista syistä- hänen osallistumistaan on ihmetelty laajalti.
Lahjakkuus sikseen, Kelly on asemassaan vain siksi, että hän on halunnut tuota enemmän kuin muut. Ja tehnyt ehkä jotain pientä työtä ja harjoittelua sen eteenkin. Ja vaikken haluakaan ja pysty vastaavaan asemaan, niin täytyy myöntää: moinen asenne omaa tekemistä kohtaan on todella ihailtavaa.
Itse en ole ikinä treenannut mitään urheilua tavoitteellisesti. Joitain asioita on puolitiedottomana hoidettu alusta loppuun asti tai edes sinnepäin, mutta urheilussa tämä on tosiaan ensimmäinen kerta, kun tulos, treenimäärät ja muut sivutuotteet ovat edes osittain tiedossa. Toki matkalla on tarkoitus oppia, mutta ei tässä nyt mitään joudu täysin tyhjältä pohjalta opettelemaan.
Pientä rohkaisua antaa oma historia jossain määrin vaikeiksi laskettavien asioiden saavuttamisessa. Kitaransoitto, valokuvaus ja surffaus ovat henkilökohtaisesti top 3:ssa, kun pitää listata asioita, joissa kova pää oli ainoa keino ohittaa lahjattomuus. Sävelkorvaa ei ole minulle siunattu, valokuvaus opeteltiin toistamalla samat virheet aina uudestaan ja uudestaan ja surffaus, jos jokin, on ollut pään lyömistä johonkin itseä kovempaan.
Yhteistä noille kaikille lienee kuitenkin loputon toistojen määrä. Kamera on sanonut reilun kahden vuoden aikana "klik" noin 39 000 kertaa, teini-ikäisenä kitaransoitto oli päivittäisrutiinina noin 2-5h, hieman päivästä riippuen, ja surffaus on ollut lähinnä ajallisista rajoitteista johtuen hoidettu muutaman kuukauden pikakurssi, jossa kroppa on ottanut omat osansa osumista. Haavat, murtumat ja oikeasti pahat kolhut ovat kuuluneet asiaan, mutta napatusta aallosta saatu ilo on taitojen karttuessa vain kasvanut.
Olen lukenut jotain guruudesta ja 10000 työtunnista, mutta tähän ei ole käytettävissä 10000h. Enkä halua triathlonissa guruksi, edes puolimatkalla. Haluan maaliin ja mielellään tietyssä ajassa. Saas nähdä, riittääkö päättäväisyys maaliin asti ja jääkö tähän niin koukkuun, että temppu tulee toistettua. Tuskin, tämän jälkeen keksitään jotain uutta sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti