Vuosi 2011 lukuina

Myönnettävä se on: en ole ikinä liikkunut ja hikoillut yhtä paljon kuin vuonna 2011. Mitään Rocky-tason itsensäylittämistä en silti jostain syystä koe tempaisseeni, vaikka listaan kuuluikin ensimmäinen puolimaraton, puolitriathlon, Tour De Helsinki (140km), klo 5:30 juostu Unikeon lenkki (10km, 41:32) ja naurettava määrä hyviä ja vähemmän hyviä treenejä. Onhan noissa ylpeiltävää, mutta jostain syystä tuntuu, että homma jäi kesken; tänä vuonna on sitten parannettava noiden suoritusten aikoja, vauhteja jne. Saas nähdä.

Heiaheia väittää, että urheilin 308 kertaa ja 216 tuntia. Eli palttiarallaa 35min päivässä joka päivä. Uskoakseni pääsin siis jopa helpommalla kuin edellisessä projektissa, 365 valokuvan ottamisessa 365 päivän aikana, jolloin tuhrasin varmaan noin tunnin per päivä saadakseni sen projektin valmiiksi.

klikkaa kuva isommaksi (kuukausitilasto)

Hieman pienempiin osiin purettuna tuntimäärä kasvoi kesää kohden kuukausittain ja lähti laskuun taas syksyn tultua. Ihan loogista, keväällä into nostattaa kuntoa oli melkoinen, kun lumet sulivat ja sai uuden fillarin alle jne. Syksyllä oli melkoisia motivaatio-ongelmia, kun kelit rajoittivat treenejä rajusti ja muutenkin ensi kesä vaikuttaa jotenkin liian kaukaiselta, että juuri nyt jaksaisi rehkiä hirveästi. Tai siis nyt tammikuussa jaksanee taas paremmin, treeni muuttuu hieman punttipainoitteisemmaksi maaliskuuhun asti ja sitten pääseekin taas pyöräilemään ja juoksemaan valoisalla. Eli julistettakoon se tässä: ensi kesän triathlonin puolimatkan tavoiteaika on 5h ja sen takia keväällä tullee joskus hiki.

Näillä mennään, tuohon tavoiteaikaan julistetaan tammikuussa vielä pieni täky, jolla motivaatio sen saavuttamiseen on taas asteen helpompi hakea. 2012 pitäisi siis ylittää itseni rajoilta, joiden saavuttaminen ylipäätään vaati melkoista itsensäylittämistä. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. 

Lobotomialla kisakuntoon - harjoitusvastus

Tämän harrastuksen tarkoituksena (ja ehtona) oli luonnollisesti myös se, että opin nauttimaan siitä, mitä teen. Juoksusta en oikeastaan aiemmin nauttinut, uinti on vieläkin melkoisen tylsää, mutta pyöräily ei ole onnistunut olemaan vielä tylsää. Paljon uusia maisemia, hyvää vauhtia jne. tekivät tuosta lajista oman suosikin, mutta sen typeränä ehtona on näemmä se, että maa ei jäädy ja kaikki elämä kuole 6kk vuodessa. Eli espanjassa on varmasti hauskaa pyöräilijöilläkin, Suomessa joudutaan vaihtamaan nautinto henkiseen kidutukseen, jota myös harjoitusvastukseksi kutsutaan.

Kuvassa ADHD:n hoitoteline.

Luulin tehneeni järkikaupat elokuussa, kun ostin käytetyn harjoitusvastuksen todella ystävälliseen 60€ hintaan joltain, joka varmasti tiesi, miksi hän haluaa päästä siitä eroon. Sinänsä fiksu hankinta, harjoitusvastus ottaa vastuksensa fillarin vaihteista, se on tukeva ja se toimii juuri niin kuin sen pitääkin. Mutta.

Yksi treeni takana. Ensimmäisen kerran katsoin kelloa 90 sekunnin jälkeen. Pidin pienen tauon 10min jälkeen. Vartin jälkeen vilkuilin kelloa jatkuvasti. Luulin oikeasti, että viime talvena salilla paukutettu kuntopyöräily oli piinaavan tylsää, mutta täytyy myöntää, tämä meni jopa siitä ohi. Hämmentävää, mutta ainakin treenien aloitus on helppoa. Siihen se sitten tyssääkin.

Pitänee virittää jokin leffastudio fillarin ympärille, niin ehkä tuo homma muuttuu mielenkiintoiseksi ihan vahingossakin. Alku ei ollut kovin lupaava ja oikeasti meinasin pitää tuon telineen heti takaisin myyntiin.

Ja treenien lisäbonarina lunta ei tietenkään ole senttiäkään, mutta sen verran on jo jäätä, että lenkkeilykin on paikoittain todella raivostuttavan hankalaa. Tää peli on taas tässä, miksei tätä maata rakennettu 2000km lähemmäs päiväntasaajaa? Kuka oikeasti väittää, että talvi on hyödyllinen asia? Häh?

On tässä tokin se hyvä puoli, että kun kevät tulee, niin treenaamisen mielekkyys on talven jäljiltä melkoisen varmasti aivan mielettömän korkea. Mutta kun talvi kestää viikon sijaan monta kuukautta, niin tässä menee ihan oikeasti ohi monta hyvää hetkeä tehdä itsestään kisakuntoinen. 

Marraskuun saldo

Aika rauhallisesti mennään vieläkin, vaikka toki hieman yritetään pitää kuntoa kasassa. Viimevuotiseen verrattuna huomasin, että kun sulkapallokaveri on jossain toisella puolella maapalloa koko talven, niin ei tule raahauduttua salille oikeastaan lainkaan ja se näkyy toki hieman tunneissakin. No, eihän tunneilla ole mitään väliä, kunhan tekee niitä oikeita juttuja. Toivotaan, että homma menee näin.

Eli tuntimäärissä näemmä raahataan vielä viime syksyn perässä, mutta pidempien lenkkien (marraskuun pisin 18+km juoksu) fiilis ja vauhti on ollut niin kohdallaan, että turha tässä on mistään valittaa. Pohkeista ei ole haittaa, happi kulkee ja kokonaisuudessaan homma tuntuu olevan pienemmistäkin määristä huolimatta kohdillaan. 

Uutuutena marraskuussa treeneihin tuli kotiin hommatut kahvakuulat, joista tulee vielä erillinen kirjoitus, kunhan niistä jotain aikaiseksi saan. Toisena uutuutena fillarin treenivastus, josta ei niinkään tule kirjoitusta, vaan syvä avautuminen siitä, miten tylsää kunnon ylläpito voi pahimmillaan olla. Ihan oikeasti, joku raja siihenkin.

Joulukuun myötä tulivat näemmä ekat oikeat liukkaat ja ulkojuoksu muuttui kerrasta melkoisen ärsyttäväksi. Tosin luntakaan ei ole, joten hiihtokautta ei pahemmin availla, joten tässä alkaa pian syntyä klassinen talven pattitilanne. Valoa ei ole ja kaikki järkevät liikuntamuodot on jossain määrin poissuljettuja. Kiitos.

Motivaation alkulähde - kilpailu

Nyt on tätä triathlon-harrastusta kestänyt jo noin 14kk ja todella monta kertaa on pitänyt potkia itseään yksittäisten treenien osalta liikkeelle, kun ei oikeastaan ole kiinnostanut. Harvemmin motivaation puute on urheillessa häirinnyt tai lenkki olisi sen takia jäänyt kesken, kunhan lenkille asti on päässyt, mutta kokonaisuudessaan homma on todella monta kertaa ollut melkoisen kiven takana.

Motivaatiota on toistaiseksi kaivettu lähinnä teknisistä lähtökohdista, eli välineurheilusta, kehon mittauksesta ja teknologista iloista, kun todellista kilpailua ei ole ollut kuin itsensä ylittämisessä. Kaveriporukassa tietenkin on pientä kilpailua, mutta jotenkin homma ei mennyt niinkään kilpailuksi, vaan se pysyi asiallisena kannustamisena. Mikä on kyllä hauskaa, mutta kun se ei oikeasti oikeastaan kisko korvasta lenkille, niin siitä ei oikeastaan ole hyötyä.

Nyt homma muuttui. Peli koveni. Panoksia nostettiin. Kissa nostettiin pöydälle. Lisää kliseitä. Urheilu-urani ulkopuolella käytän kovasti aikaa Lyyti-palvelun loistavassa seurassa ja Lyytin idean emo, perjantaikokki Petri Hollmén otti asiakseen osallistua ensi kesänä samaan kisaan ja julkisti tavoitteensa blogissaan riittävän laajalle yleisölle voidakseen perua ideaa. Kisan sijaintia ei vielä olla ratkaistu, mutta joka tapauksessa tämä muutti asetelmia dramaattisesti. Kumpikaan ei (tavallaan) voi hävitä toiselle, emmekä voi kannustaa toisiamme. Se ei olisi reilun pelin hengen mukaista.

Kaiman eduksi hän sattuu asumaan nyt Sveitsissä, jossa mäet tuottavat treeniin väkisinkin tuloksia, treenikausi on noin 13kk vuodessa, mutta minun tasoituksekseni kyseessä on perheellinen mies, joka hyppäsi tähän kelkkaan noin 14kk minun jälkeeni. Herra on tosin ulkoillut ja liikkunut aikaisemmin selvästi minua aktiivisemmin, joten pohjakunnon osalta homma on Sveitsissäkin hyvällä pohjalla. Hauskaa tästä tulee siis joka tapauksessa ja nyt minua ei pidä oikeastaan mikään sisällä, kun on lenkkipäivä tiedossa. Hahaa, tätä on kaivattu.

Yleisesti ottaen motivaatio on todella mielenkiintoinen aihe ja siitä voisi kirjoittaa käsittämättömän paljon. Laiskana aion silti oikoa mutkia ja linkittää yhden videon. Ja vaikkei alla olevasta videosta löydykään suoraa vastausta triathlon-suoritukseen, niin on siinä silti hyvä opetus: tee sitä, mikä hyvältä tuntuu ja menestys tulee mukana. Nyt on oikeastaan kaikki palikat (myös urheilu-uran ulkopuolella) sillä mallilla, että tuosta on turha aloittaa väittelyä.

Lokakuun saldo - kreisibailauksen kultakausi

Yksi kuvakaappaus kertoo enemmän monta tilastoa.

Lokakuu ei nyt mennyt urheilullisesti ihan putkeen. Kokonaissaldossa huimat 10h liikuntaa, tosin ensimmäinen viikko meni flunssakautta pelätessä ja viimeinen meni siinä, kun lokakuun monet ja monet juhlat saivat selän liikuntakelvottomaan tilaan. No, ihan kuin tässä olisi hätä mihinkään, joten ei minua häiritse. Tärkeämpää oli saattaa ystäviä maailmalle, yläfemmailla tasakymppejä, nähdä vanhoja opiskelukavereita jne. Tekosyitä on useita, ei tämä siihen kaadu.

Eli turha tähän oikeastaan edes listata mitään, koska marraskuu on alkanut reippaasti, olo on kevyt vuodenajasta riippumatta ja pyöräilykelejä riittää vielä. Viime vuonna pysyvät lumet tulivat reilusti lokakuun puolella ja ainakin minulle tämä vaihtoehto on paljon mieluisampi. Tosin lokakuussa näemmä varmistelin jo yllättävän talven tuloa, kun pyörälenkkejä oli tasan yksi ja uimassa tuli käytyä taas melkoisen reippaasti.

Eli tästä lienee helppo ponnistaa taas vähän kovemmille treeneille ja marraskuun alun treenit antavat hyvää toivoa siitä, ettei se kunto romahda edes aktiivisella löysäilyllä. Vielä, kun tulisi kesä vähän äkkiämmin, niin viikonloppuisinkin saisi ottaa rennosti, eikä tarvitsisi panikoida itseään heti aamupäivästä pihalle, jos haluaa valoisalla liikkua.

Talvi tulee - kemikaalit käyttöön

Vahvinkin denialisti taitaa joutua pian myöntämään, että kesä meni ja seuraava tulee ehkä kahden vuoden päästä. Ongelmaahan ei olisi, jos talvellakin piisaisi valoa ja lämpötila huitelisi +20°C hujakoilla, mutta kun tuolla kammottavalla pimeydellä ja kylmyydellä on ihan oikeita terveysvaikutuksia, niin asioihin pitänee suhtautua vakavasti.

Viime vuoden joulukuussa talviurheiluun tottumaton kroppani meni rikki viideksi viikoksi ja puhaltelin keuhkotestissä heikommin kuin keskiverto 84-vuotias. En tule syyttämään asiasta mitään muita kuin talvea, mutta tuonkin olisi voinut välttää, jos olisi ensinnäkin tottunut moiseen höykytykseen tai jos vastustuskyky olisi ollut edes sinne päin ajan tasalla. Ja vain jälkimmäinen on asia, johon voi vaikuttaa lennosta edes jotenkin.

Tammikuussa löytyi sitten tuohonkin simppeli totuus: lähes kaikki näillä leveyspiireillä asustelevat kärsivät D-vitamiinivajauksesta lähes 8kk vuodesta. Muita vitamiineja saa riittävästi ravinnosta, mutta D-vitamiini on näin vähävaloisessa paikassa todella kiven alla. Etenkin, kun ei koko ajan syö rasvaista kalaa, ei tämä ongelma niin paha Grönlannissa ole. 

Suositukset ovat lähinnä riisitaudin estotasolla, eikä niillä ole oikeastaan mitään tekemistä realismin kanssa. Kanadassa suositukset ovat Suomeen verrattuna tuplat (Kanadassa 15μg, Suomessa 7,5μg), mutta sillä erolla, että suositukset ovat vähimmäismääriä ja myös terveelliset ylärajat on mainittu. Tuossa on vissi ero siihen, että apteekista ostettu vitamiinipurkki hehkuttaa täyttävänsä 150% päivän vitamiinitarpeesta, kun se oikeasti jää todella pahasti vajaaksi. Ja Kanada jyrää maailman parhaimpien asuinpaikkojen listalla aurinkoisen Australian kanssa. Repikää itse tuosta johtopäätökset.

Eli taas mennään; Vegetukusta yksi tabletti päivässä 50μg D-vitamiineja heti syyskuusta alkaen ja ainakin toistaiseksi ollaan tilanteen johdossa. Ensimmäinen flunssa-aalto ei ollut vältettävissä, mutta geneerisesti ottaen syksy on mennyt huomattavasti virkeämmin. Olo on ollut virkeämpi, mieli on ollut virkeämpi ja en ole vielä täysin menettänyt toivoani laadukkaan elämän suhteen, vaikka marraskuuhun on alle kaksi päivää. Erilaista.

Tällä reseptillä kokeillaan selättää tulevaa talvea. Treenaus itsessään on saanut minut sairastelemaan poikkeuksellisen paljon, mutta syytettäköön tästä myös (treeni)olosuhteisiin tottumatonta kroppaa. Tänä talvena pitäisi kuitenkin kunto hilata ihan uusille lukemille ja siihen ei oikein sairastelu sovi.

Itse treenailu on tosin jäänyt erilaisista tekosyistä johtuen pienemmälle lokakuussa, päällimmäisenä nyt liiallinen juhlien määrä, kovahko määrä työreissuja ja muita geneerisiä tekosyitä. Marraskuussa tähän tulee hienoin muutos sitten treenien alun; sain todellisen kilpailijan kilpailuun. Tästä lisää marraskuussa, nyt himmaillaan vielä pari päivää ja fiksataan liiallisesta juhlimisesta toipuva selkä ensin kuntoon.

Jäähyväiset selkävaivoille

Tammikuussa kirjoittelin siitä, miten selkävaivani olivat mystisesti loppuneet uintitreenien myötä. Nyt, pidemmällä kokemuksella ja parilla elämää muuttavalla oppitunnilla voin huudella lisää samasta aiheesta. Jos sinulla on selkävaivoja, niin haluat ehkä lukaista tämän, koska turha toistaa sitä, mitä minä tein väärin.

Koko kevät jatkui selän voittokululla ja vain pyöräilyn aloittaminen johti siihen, että selän venyttelyjä piti lisätä. Vain kesäkuussa selkä meni hetkeksi lukkoon, mutta jumitus kesti vain pari päivää ja oli asteikolla "mieto", eli ei mitään dramaattista. Eli entiseen verrattuna huikea muutos, hierojakin sai keskittyä vihaisiin jalkoihini ja kaikki voittivat.

Yllättävä käänne alkoi kuitenkin Tour de Helsingistä. Hieman ennen tuota kisaa selkä oli hieman vihoitellut lievällä kolottamisella ja sellaisella ärsyttävällä jumittelulla, joka tuntui sitten kolotuksena käsissä tai jaloissa tai muuten vain ilkeänä pistona jossain päin selkää. Ja 140km pyöräily sitten viimeisteli tuon selän taas hoitokuntoon ja vasta nyt se alkaa olla taas kuosissa.

Ongelmaan, vaivaan ja ratkaisuun on näemmä se yksi ja sama tie; uinti. Elokuussa ei kiinnostanut uida lähes lainkaan, vaan käytin vähät urheilutuntini pyöräilyyn ja juoksuun, kun kelit kerran tuohon kannustivat. Reilun kuukauden uintitauko teki kuitenkin kepposensa ja 

a) uinnin uudelleen aloittaminen oli järkyttävän kankeaa läträämistä jo näin lyhyen ajan jälkeen
b) jo pieni määrä uintia alkoi korjata selkää. 7,5km myöhemmin tilanne on merkittävästi parempi, vaikkakin korjattavaa löytyy vielä melkoisesti.
c) jo pieni tauko tekee negatiivisia ihmeitä. Aloitus oli vasta kesken, kun pieni syysflunssa iski päälle ja uinnissa on nyt pian reilun 10 päivän tauko, joka ikävä kyllä näkyy ja tuntuu selässä.

Tästä toivottavasti oppineena tiedän siis jatkossa hakeutua altaaseen vaikka väkisin. On näitä selkäjumeja sen verran ehtinyt elämässä katsella, ettei niitä tullut minuuttiakaan ikävä niiden ollessa poissa.