Nastatesti, vol. 2

Klikkaa kuva isommaksi

Tähän tekstiin viitaten, tein (jo) nyt nastatestin osa 2.  Nastoja on siis lisätty kenkiin ja ulos alkoi olla ihan oikea hinku. Viime ulkojuoksukerrasta ehti kulua yli 60(!) päivää, eli sinänsä oli syytä käydä tarkistamassa maisemia. Sisäjuoksu, -pyöräily ja sisämikätahansa on ihan käsittämättömän puuduttavaa hommaa, mutta kun nuo keuhkot nyt menivät rappiolle, niin suodaan niille kunnon palautumisaika.

Lyhyesti: kyllä talvijuokseminen on sanalla sanoen ihan järkyttävää paskaa. Nastoja on kengänpohjissa täysi armada ja homma toimikin niissä paikoissa, joissa jäätä oli järkeviä määriä. Turussa tosin tällä hetkellä jokainen jalkakäytävä, autotie, pyörätie ja metsäpolku vain nyt sattuu olemaan todellista perunapeltoa tai pehmeän lumimössön peittämä, joten mikäli nastojen mitta on alle 20mm, ei niistä järin iloa ole. Lumeen ne eivät tartu, joten turhaa sutimista ja jalkojen jännittämistä on hyvinkin paljon tarjolla. Turun kaupunki tekisi kaikille palveluksen, jos kaikki kulkureitit poltettaisiin napalmilla kaksi kertaa viikossa.

Joissain harvoissa paikoissa tie on sen verran tasainen, että nastat mahdollistavat lähes normaalin juoksuaskeleen. Useimmissa paikoissa kuitenkin jännitetään jokaista lihasta varpaista kainaloon ja nauretaan vastaantulevien juoksijoiden tyhjänpuhuvia ilmeitä. Kaikkia ottaa päähän tuolla rämpiminen, se näkyy kauas.

(disclaimer: en kritisoi talvea konseptina tässä. Kritisoin sitä, miten se vaikeuttaa juoksukunnon kehitystä)

Siitä pisteet ulkojuoksulle, että askel on kevyempi, vauhti on reippaampi ja maisemat  sentään vaihtuvat edes hieman. Mutta inhorealiteettina on, että juoksun aikana kaikki sutiminen ei kehitä mitään ja vaikeuttaa kaikkea. Annan talvijuoksulle vielä yhden mahdollisuuden, mutta kahden testin perusteella talven ulkoilu saa jäädä koiran lenkitykseen ja hiihtoon. Juoksumatto on tylsää, mutta ainakin siinä on juoksun kannalta jotain järkeä. Eikä tarvitse aamulla kiukutella kipeille jaloille.